"Monena iltahetkenä nuo viisi sisarusta ottivat toisiaan käsipuolesta ja nousivat rivissä vedenpinnalle. Heillä oli ihanat äänet, ihanammat kun kellään ihmisellä, ja mun myrsky yltyi ja haaksirikkoja oli odotettavissa, he uivat laivojen luokse ja lauloivat suloisesti merenpohjan kauneudesta ja pyysivät, etteivät merimiehet pelkäisi sinne joutumista. Miehet kuitenkin luulivat ääinä myrskyn pauhuksi, koska eivät ymmärtäneet sanoja, eivätkä he myöskään saaneet nähdä syvyyksien ihanuutta, sillä laivan upotessa ihmiset hukkuivat ja saapuivat merenpohjaan kuolleina.
    Iltaisin, kun sisaret nousivat käsityksin vedenpintaan, pienin sisar seisoi aivan yksin katselemassa heidän jälkeensä, ja hänestä tuntui, että häntä itketti, mutta merenneidoilla ei ole kyyneliä, ja siksi hän kärsi paljon enemmän.
-Voi, kumpa olisin jo viidentoista! hän sanoi. -Tiedän, että alan pitää tuosta yläpuolellamme olevasta maailmasta ja siellä asuvista ihmisistä!"

H.C.Andersen - Pieni merenneito